stoalaista tyyneyttä

filosofian kaksoistunti (joka oli tänään klo. 14:00-15:30... voitte vain kuvitella kuinka filosofista menoa ja meininkiä sieltä löytyi...)inspiroi toisinajatteluun oman kurjuuden suhteen. jälleen kerran, tapani mukaan, olin tuudittautunut kapinoimaan sattumista ja kipua vastaan, ikään kuin voisin kapinalla ja angstilla muuttaa kaiken takaisin hyväksi. viimeisimmässä entryssäni käsittelin jo sitä epämääräistä, häilyvää riemua, joka on ottanut asiakseen kaivautua esiin sisuksistani, niin että aivan pohjalukemissa positiivisten ajatusten mittari ei ole viime aikoina ollut, ja tämä uusi inspiraatio toi lisää elinvoimaa. totesin voivani suhtautua asioihin kuten niihin kannattaakin pyrkiä suhtautumaan: asiat tapahtuvat väistämättä, niiden tapahtuminen on välttämätöntä. ei kannata pyristellä vastaan ja stressata pienistä, suuret ovat muotia. vaikeuksia on ja tulee aina olemaan, mutta ne pitää kohdata, muuten niistä ei pääse yli. samankaltaisia ajatuksia viljellään useissa itämaisissa uskonnoissa, mutta tämänpäiväinen inspiraatio on peräisin stoalaislta. tosin en tue heidän ajattelussaan sitä puolta, että täytyy turruttaa itsensä ja välttää tunnetta ja kiihtymystä, ajattelen mieluummin niin, että tunteet ja kiihtymyksen tilat voi käsitellä tyynesti. antaa niiden ensin tulla ja pärjätä jälkeenpäin ajattelemalla stoalaisen tyynesti. viihtyisää. ylenmääräinen ahdistus on ainakin hetkellisesti vaihtunut helpottuneeseen ylemmyyden tunteeseen. antaa muiden (muilla viittaan tekijöihin, jotka tällä hetkellä tekevät elämästäni kurjuutta, en esim. aktiivisiin lukijoihini... kaikkiin kahteen...)olla jatkuvassa paniikissa, mie pärjään. ja tässäpä heille uusi paniikin aihe: mitä tarkoittaa kun pikuu Myy ei koko ajan paru ja itke, roiku hihassa ja vaadi apua, mulkoile vihaisesti ja tiuski? onko pikku Myy itse lakannut välittämästä? miten ottaa selvää pikku Myyn mielenliikkeistä kun hän ei yhtäkkiä niitä auliisti tarjoile hopeavadilta, vaan olisi joskus tehtävä itsekin jotain toisen ajatusten selvittämisen eteen?antaa osapuolten itse ottaa selvää, jos tahtovat. siinon teille s*atana pähkinä. ottakaapa selvää sellaisesta ihmisestä, joka jatkuvan tunteidensa ilmaisemisen sijaan pysyykin tyynenä... katsotaanko vaivautuvatko tahot, joihin viittaan, näkemään vaivaa asioitten eteen.hih.filosofian kaksoistuntimme oli muutenkin eri antoisa tänään. sain selville, että henkilö, joka opettaa miulle muina naisina moraalifilosofiaa ja Suomen historiaa tässä jaksossa yhteensä 18 tuntia viikossa on Matrix-fani. respect.

olematon olo

olo on taas olemassa, mutta se on turhauttavan määrittelemätön. jonkinlaista kummallista riemua. ikään kuin olisin vapautunut jostain. en tiedä mistä on kysymys. olen yrittänyt kysyä sitä itseltäni yön pimeinä hetkinä peiton alla, mutta vastaukseksi en saa muuta kuin outoa kiherrystä ja aivastuksen. jokin sisällä on nyt hyvin eikä se halua kertoa itsestään sen enempää. kenties niin on parempi, miulla on tapana tuhota kaikki hyvät ja kauniit asiat joihin olen kosketuksissa. tämän huomioon ottaen on aika ihme, että ystäväni ovat vielä olemassa. luulisi, että tällainen tasmaanian tuholainen olisi tähän mennessä jo vähintään räjäyttänyt ystävänsä.olo on kuitenkin. en tiedä mitä odottaa itseltäni enää nykyään. välillä tunnen oloni vähintäänkin maailmankaikkeuden surkeimmaksi, epäonnistuneimmaksi ja typerimmäksi masentuneeksi ameebaksi, ja yhtäkkiä, kesken pimeän ajan ja ajatusten, jostain mieleni kurjista kiemuroista alkaa hiipiä tuntemattoman tekijän aiheuttama riemu, helpotus. huomaankin, että olen laihtunut ja että tukka on hyvän värinen. saan noustua sängystä aamulla, valittua päällepantavaa ja ehostettua, ja lähtiessäni kouluun huomaan ajattelevani, etten sittenkään ole niin vastenmielinen kuin miltä tuntuu ja ehkä en sittenkään ole aivan yksin tässä mustassa maailmassa. huomaan aloittavani koulutöitä ajoissa, kaipaan ompelukonetta jotta voisin tehdä jotain. TEHDÄ. tekeminenhän on ollut viime aikoina kaikkein raskainta. miksi tahdon nyt toimia?! eikä tässä vielä kaikki. minä olen alkanut hymyillä kivulle. asioille, esineille, lakanoiden tuoksulle, leffalipuille ja muistoille. kaipauksen ja lohduttoman itkun sijaan hymyilen. hiljaa, haikeasti, sisäänpäin, itselleni. mutta kuitenkin.loppuisikohan se jos söisin?

tyhjää.

ei mitään sanottavaa. tyhjä olo. tulen myöhemmin uudestaan, katsotaan jos sitten olisi jotain. päätän raporttini täältä tähän.

väsypää

uhhuh. sairastaminen käy voimille. on masentunut olo. ihmiset ovat eilen olleet ulkoilemassa ja tuntuu siltä, että olen ainoa, jolla ei ole hauskaa ja joka ei pääse pitämään hauskaa. tuntuu siltä, että kaikki hauska tapahtuu silloin kun en ole paikalla, ja tästä ajatuksesta seuraa välittömästi se ajatus, että kaikki hauska tapahtuu silloin kun en ole paikalla juuri siksi, etten ole paikalla. eli ihmisillä on kivempaa ilman minua. ja minua ei tahdota. ja minut otetaan mukaan säälistä. ja nyt, kun olen pipi enkä voi lähteä, ihmiset ajattelevat että "olipa onni ettei tarvitse taas tekohymyillä sille idiootille". ahdistaa rankasti.ja v*tuttaa.

yhä sairastus

on päiviä, jolloin vihaan elämää. ja ihmisiä. tämä on todellakin yksi niistä. taidan mennä ulos ja ampua jonkun.