olematon olo

olo on taas olemassa, mutta se on turhauttavan määrittelemätön. jonkinlaista kummallista riemua. ikään kuin olisin vapautunut jostain. en tiedä mistä on kysymys. olen yrittänyt kysyä sitä itseltäni yön pimeinä hetkinä peiton alla, mutta vastaukseksi en saa muuta kuin outoa kiherrystä ja aivastuksen. jokin sisällä on nyt hyvin eikä se halua kertoa itsestään sen enempää. kenties niin on parempi, miulla on tapana tuhota kaikki hyvät ja kauniit asiat joihin olen kosketuksissa. tämän huomioon ottaen on aika ihme, että ystäväni ovat vielä olemassa. luulisi, että tällainen tasmaanian tuholainen olisi tähän mennessä jo vähintään räjäyttänyt ystävänsä.olo on kuitenkin. en tiedä mitä odottaa itseltäni enää nykyään. välillä tunnen oloni vähintäänkin maailmankaikkeuden surkeimmaksi, epäonnistuneimmaksi ja typerimmäksi masentuneeksi ameebaksi, ja yhtäkkiä, kesken pimeän ajan ja ajatusten, jostain mieleni kurjista kiemuroista alkaa hiipiä tuntemattoman tekijän aiheuttama riemu, helpotus. huomaankin, että olen laihtunut ja että tukka on hyvän värinen. saan noustua sängystä aamulla, valittua päällepantavaa ja ehostettua, ja lähtiessäni kouluun huomaan ajattelevani, etten sittenkään ole niin vastenmielinen kuin miltä tuntuu ja ehkä en sittenkään ole aivan yksin tässä mustassa maailmassa. huomaan aloittavani koulutöitä ajoissa, kaipaan ompelukonetta jotta voisin tehdä jotain. TEHDÄ. tekeminenhän on ollut viime aikoina kaikkein raskainta. miksi tahdon nyt toimia?! eikä tässä vielä kaikki. minä olen alkanut hymyillä kivulle. asioille, esineille, lakanoiden tuoksulle, leffalipuille ja muistoille. kaipauksen ja lohduttoman itkun sijaan hymyilen. hiljaa, haikeasti, sisäänpäin, itselleni. mutta kuitenkin.loppuisikohan se jos söisin?